ME MYSELF AND IRELAND
pohdintoja, kuulumisia ja havaintoja keski-ikäisen opiskelijavaihdosta
Itsenäinen nainen Irlannissa – turistikierrokset vs. omat polut
Voiko turistikierroksilla löytää helmiä vai pitääkö olla itsenäinen matkailija, jotta olet “uskottava” reissaaja?
Totuus on: molemmat voivat olla upeita, ja kummassakin on omat vitsinsä.
Turistikohteet ovat helmiä syystä. Ne on valikoitu huolella, ja opastettu kierros, kuten Ring of Kerry (Insta-postaukseen), vie sinut helposti maisemiin, joissa kaikki näyttävät Instagram-readyltä.
Ei tarvitse miettiä, minne pysähtyä tai minne eksyy – paitsi jos haluat. Suomessa harvoin törmäät leprechaun-polkuun keskellä metsää, mutta Irlannissa se voi käydä vahingossa!
Itsenäisenä reissaajana saat kaiken vapauden: pysähdyt juuri siihen, mikä kiinnostaa, ja saat ikuistaa maisemia omassa rytmissäsi. Kolmen viikon aikana olen yhdistänyt Bucket-listaani, paikallista elämää ja vaan hengittänyt Irlantia.
- Blarney Stone – pussaaminen tapahtuu roikkumalla selällä pää alaspäin Blarney Castlen katolla, yrittäen pussata talon seinää. Todellinen adrenaliinihetki: sydän hakkaa, jalat tärisevät ja olet täysin random irlantilaisen duden armoilla, ettei tipu. Pelkoa, ei naurua – mutta unohtumaton kokemus.
- Fairy Woods, Limerick – vahingossa löydetty satumetsä täynnä keijuovia. Polulla astuessasi unohtuu arki ja astut suoraan satuun. Vieressä virtaava Shannon-joki oli myös oiva kuvauskohde virtauksineen ja joutsenin.
- Galway ja Claddagh – värikäs ja eloisa kaupunki, jonka kapeat kadut, värikkäät talot ja musiikki täyttävät ilman. Claddaghin merellinen alue tuo historian ja legendat lähelle, ja jokainen kulma kutsuu pysähtymään valokuvaamaan tai haistamaan suolaisen merituulen.
- Cliffs of Moher – ainoa kohde, jonka olin nähnyt aiemmin. Tuuli puhalsi ja aurinko pilkisteli pilvien välistä, hetkeksi satoi taas. Atlantin sininen avaruus levittäytyi kalliolta silmien eteen. Kuvakulmia riitti loputtomiin, kamerani lauloi ja turistit pyysivät toisiaan ottamaan kuvia tai tarjosivat itse apua – puhelimia ja kameroita vaihdeltiin sujuvasti jotta kaikki halukkaat ja seurueet pääsivät samaan kuvaan.
- Fermoy – The Courtyard, Kilshannig, b/b – rauhallinen bed & breakfast. Mikäli sinne haluaa löytää pimeällä, kannattaa seurata tarkasti navigointikarttaa tai joutuu peruttamaan sinne vievälle tielle, koska mitään viittoja, valoja eikä edes ns. auraustolppia ei ole – vain pimeä aukko tien varressa, mihin olisi tarkoitus osua. Ja joo, jouduttiin peruttamaan pikkasen.
- Cork City – jokirantakaupunki täynnä värikkäitä talojaa, pubeja ja irlantailaista meininkiä. Kävelet rantoja pitkin, ihastelet siltoja ja vanhoja rakennuksia, ja löydät pieniä katuja, joilla paikallinen elämä soljuu rauhallisesti. Täällä sijaitsee myös Applen Euroopan pääkonttori, mikä tuo modernin twistin kaupunkiin. Jokainen kulma on kuin kutsu pysähtyä ja katsella maailmaa hieman pidempään.
- Cobh – satamakaupunki, jossa loistoristeilijät pysähtyvät ja Titanic aloitti matkansa Atlantin yli. Spy Hill -nimiseltä kadulta avautuu näkymä värikkäille taloille ja katedraalille – täydellinen kuvakulma postikorttia varten.
- Blackrock Village – omat pienet seikkailut, innostavat kuvakulmat ja paikallinen tunnelma, jota ei aina saa turistikierroksella.
- Jacobs Island – kotipesä, asutusalue lahden äärellä, missä linnut pesivät, koirat juoksevat vapaana ja arki soljuu rauhassa. Todella idyllinen ja rauhallinen paikka ulkoilla, tervehtiä vieraita sekä antaa ajatuksille tilaa.
Yksin matkustaminen ei ole tylsää – Irlannissa ihmiset jutustelevat, nauravat ja tarjoavat apua vaikka et kysyisi mitään. Yhteisöllisyys iskee ihan eri tavalla. Myös turisteista kuoriutuu irlantilaista tapaa toimia.
Lopputulos?
Turistikierrokset tuovat helppoja helmiä, itsenäisyys tuo yllätyksiä. Yhdessä ne tekevät matkasta rikkaan, hauskan ja välillä vähän hullunkin – täydellisen Irlannin kokemuksen, olitpa sitten turisti tai itsenäinen nainen kameran kanssa metsäpolulla.
Professional Sunset waiter – minä odotan, ammatikseni
Ensimmäinen viikko yksin on nyt takana, ja sen päätteeksi sain viimein toteuttaa jotain, mitä olen joskus puolihuolimattomasti tokaissut haluavani tehdä elämälläni: matkustaa ja kuvata auringonnousuja ja -laskuja.
Ja niin, Irlannissa ne auringonlaskut korkattiin.
Aurinko paistoi koko päivän – mikä täällä on jo itsessään uutinen. Sitä katseli vähän epäluuloisesti, että milloin tämä pila paljastuu ja pilvet vyöryvät päälle. Mutta ei, taivas piti pintansa ja pysyi sinisenä auringonlaskuun asti. Se oli kuin pieni lahja ensimmäisen viikon päätteeksi.
Auringonlaskun metsästäminen ei silti ollut mikään pikainen juttu. Useampi tunti kului ulkona, odotellen valon pehmenevän ja värien hiipivän taivaalle. Se on hassua tekemistä siinä mielessä, ettei sitä voi hoputtaa.
Aika tuntuu hidastuvan – ensin odotetaan, sitten odotetaan vähän lisää, ja juuri kun miettii, että ehkä tänään ei tapahdu mitään erityistä, niin yhtäkkiä taivas alkaa vaihtaa väriä.
Kiltti Irlanti – thanks love
Mutta ennen kun päästiin kuvaamaan the Auringonlaskua, päätin pörrätä lähimaastossa, koska miksi istua paikallaan, jos ympärillä on valoja, varjoja, värejä ja tietenkin Irlannin omia kummallisuuksia (niistä luvassa oma saagansa myöhemmin).
Aurinko paistoi vielä – harvinainen luonnonilmiö, johon tartuin kuin suomalainen ilmaisiin ämpäreihin.
Kävelylenkillä bongasin taas yhden puutunnelin. Tiedättehän: oksat kaartuvat yli niin, että näyttää kuin luonto olisi rakentanut oman käytävänsä, vähän kuin hobittilassa. Ja koska valo siivilöityi oksien välistä täydellisesti, pysähdyin kuvaamaan.
Ei kiirettä, ei stressiä – täydellinen hetki.
Kun vihdoin laskin kameran alas ja olin menossa jatkamaan matkaa (käännyn täällä aina katsomaan taakseni ennen kuin lähden liikkeelle, koska uudet vastamelukuulokkeet ja niissä soi musiikki – en siis koskaan kuule, jos takaa hiipii vaikka kokonainen lammaslauma), huomasin jotain odottamatonta:
Takana seisoi kaksi ihmistä. Yksi vanhempi rouva ja yksi selkeästi maantiepyöräilijä. He eivät ohittaneet, eivät kiirehtineet, vaan SEISOIVAT ja ODOTTIVAT, että minä saan kuvani otettua.
Siis. Sniif. Täällä ihmiset todella pysähtyvät antamaan kuvausrauhan. Suomessa vastaava tilanne menisi näin: ohitetaan, huokaistaan, ehkä joku murahdus että “mitäs toikin siinä seisoo keskellä polkua”. Joskus asiakkaiden kanssa kuvatessa ihmiset pysähtyvät hetkeksi – mutta tällain spontaanisti? Ei ikinä.
Irlanti teki sen taas: todisti, että ihmiset täällä ovat oikeasti kilttejä. Niin kilttejä, että sain ottaa puutunnelikuvani rauhassa, ilman että taltioin ylimääräisiä hahmoja muistikortille.
Ja back to auringonlasku
Tämä oli juuri sitä, mitä olin joskus toivonut tekeväni: pysähtyä, katsoa, kuvata, ilman aikataulua, olla osa maisemaa. Ne ei ollut pelkkiä kuvia kamerassa, vaan hetki toisen perään, mitkä tuntuivat lupaavilta ja oikeilta.
Jos joku kysyy, mitä sain aikaan toisen viikon aikana Irlannissa, niin vastaus on yksinkertainen: odotin auringonlaskua, kuvasin sen (ja paljon muuta) ja olin onnellinen.
PS. Universumi ei toimittanut tätä asiaa minulle. Tämän(kin) hetken eteen on nostettu stressitasoja, ei menty sieltä missä aita on matalin, eikä luovutettu.
This was all me! Ja Gradia 🙂
PSS. Nää ei sit ole sellaisia perinteisiä auringonlaskukuvia. Vähän piti kikkaillakin 😉
Ajamisen jalo taito Irlannissa – kun mikään ei ole oikein päin
Irlannissa ajaminen on vähän kuin hyppäisi seikkailupuistoon, jossa pelisäännöt on käännetty päälaelleen. Ratti on väärällä puolella, vaihdekeppi väärässä kädessä, ja liikenne kulkee väärällä kaistalla. Tai siis heidän mielestään tietenkin ihan oikealla, mutta suomalaiskuljettajalle kokemus on aluksi kuin olisi vahingossa astunut sisään peilisaliin.
Roundaboutit – kansallisurheilua
Jos jossain on liikenneympyröiden luvattu maa, niin se on Irlanti. Roundaboutteja on enemmän kuin sieniä syyssateella, ja jokainen niistä vaatii pienen sisäisen meditaation.
Tässä kohtaa Mirkun legendaarinen kehoitus ennen jokaista liikenneympyrää osoittautuitu kultaakin kalliimmaksi: “Turn left, look right”. Tämä lause oli pidettävä mielessä kuin mantra. Jos sen unohtaa, on hyvä mahdollisuus tehdä ylimääräinen sightseeing-kierros ympyrän sisällä. Tai vaihtoehtoisesti ajella vastavirtaan.
Kakkoskuski – matkan varsinainen sankari
Irlannissa todellinen selviytymiskeino ei ole kuskin taito, vaan kakkoskuskin valppaus. Pelkääjän paikalla istuva on yhtä aikaa kartanlukija, psykologinen tuki ja liikennepoliisi. Kehoitukset kuten:
- “Ollaan taas liian lähellä kanttaria.”
- “Hiukseni ovat puskassa.”
- “MIHIN TÄSSÄ KUULUU MENNÄ?”
…ovat täällä täysin normaalia ajoakustiikkaa. Jos näitä ei kuulu, olet todennäköisesti joko yksin autossa – tai väärässä maassa. Myös se, että huomaat kakkoskuskin yrittävän tulevan lähemmäs kuskia ajon aikana ehkä viittaa siihen, että muuri tai pensasaita auton vasemmalla puolella ovat liian lähellä. Toisinaan kakkoskuskin stressitaso kohosi siis jopa korkeammalle kun kuskin.
Matkan tiesi alkavan kun Mirkku huokaisi “Stress mode activated”
Kapeat tiet ja leveä huumori
Maaseudun kapeilla teillä kohtaat ilmiön, jossa kaksi autoa yrittää mahtua yhdelle kaistalle. Usein se onnistuu, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitaan voimistelijan notkeutta ja kirvesmiehen mittanauhaa. Kiviaidat ja puskat hiipivät niin lähelle, että pelkääjän paikka muuttuu hetkessä osaksi maisemaa. Onneksi paikalliset kuskit eivät hätäile – he vain seuraavat rauhallisesti ja väistävät kuin tämä olisi maailman luonnollisin asia. Valojen vilkuttelu, tööttäily, sikailu ja lähellä roikkuminen eivät kuulu irlantilaiseen ajokulttuuriin.
Nopeusrajoitukset – teoria vs. todellisuus
Irlannissa teoriassa nopeusrajoitukset ovat selkeät: yleensä 80–100 km/h. Todellisuus kuitenkin on hieman eri tarina, erityisesti meidän “täydessä stressitilassa”: auto kulki maksimissaan 60 km/h, sydän hakaten ja silmät skannaamassa jokaista kanttaria, puskaa ja roundaboutia. Jokainen ohitus oli helpotus – että edes peruutuspeilissä ei ollut ketään perässä. Moottoritien 120 km/h tuntui kuin olisi lentokonetta kiihdyttämässä – vauhti vaan kiihtyi ja liikenne soljui. Liittymistä tulevia väistettiin ja jos satuit olemaan väärällä kaistalla ennen liittymää, päästettiin nätisti väliin. Tässä suomalaisilla olisi vähän opittavaa. Paikka liikennevirrassa ei ole syntymäoikeus, vaan ohimenevä hetki elämässä.
Tankkaamisen ihmeellinen maailma
Ensimmäisen huoltoaseman nähdessämme emme ymmärtäneet, miksi pihalla oli jäätävä ralli ja autojono kuin ilmaisessa sirkuksessa. Bensaa jonotettiin kuin pula-aikana. Nopeasti kävi selväksi, että tankkaustapa täällä ei ole ihan sama kuin Suomessa.
Ensimmäisellä kerralla selvisimme “old school” -tyylillä: tankkaa ensin, mene sisälle maksamaan. Helppoa, eikö? Korttiautomaatteja ei näkynyt missään, mutta ajattelimme, että ehkä tämä oli vain poikkeus.
Toisella kerralla saatiinkin kunnon oppitunti. Ensin jonotettiin omaa vuoroa – pumppuja oli neljä, mutta koska piha oli ahdas, autot joutuivat liikkumaan kuin Tetris-palikat: edellä olevan täytyi lähteä ennen kuin kukaan pääsi mihinkään. Meidän tuurilla molemmat edessä olleet lähtivät yhtä aikaa ja pääsimme eteen. Jes! Paitsi että pumppu oli diesel only. Kyltit? Ei missään. Eiku peruutetaan..
Kun vihdoin päästiin oikealle pumpulle, se ei käynnistynytkään. Kävi ilmi, että täällä pitää maksaa ennakkoon kassalle. Kassalle, jossa jonotti myös koko lähikaupan ostava kylä. Myyjä tiedusteli ystävällisesti, millä summalla tankataan. En tiennyt – kyseessä oli vuokra-auton palautustankkaus, eli “täyteen vaan kiitos”. Bensan hinta? Näytti kryptiseltä, koska pilkku oli väärässä paikassa.
Myyjä ystävällisesti “avasi bensahanan”, juoksu takaisin autolle, tankkaus, juoksu takaisin sisään, uusi jono kassalle, maksu. Tunti elämästä poissa.
Siinä kohtaa ei enää ihmetelty, miksi huoltoaseman pihalla oli jäätävä ralli ja autopaljous. Suomen “2 minuuttia ja tankki täynnä” tuntui kaukaiselta scifi-luksukselta.
Loppuajo
Irlannissa ajaminen ei ole vain siirtymistä paikasta toiseen – se on kokemus, jossa yhdistyvät liikennepelin logiikka, hermojen hallinta ja stand up -komiikan elementit. Kun muistaa Mirkun neuvon liikenneympyröissä, kuuntelee kakkoskuskin huudot ilman loukkaantumista ja varaa tankkaamiseen ainakin puolikkaan lomapäivän, voi lopputuloksena olla paitsi ehjä auto, myös unohtumaton tarina.
Vuokratussa autossa oli tietenkin täydet vakuutukset ja omavastuun poistot. Koska jos puskat jo harovat hiuksia ja kanttarit lähentelevät vanteita, niin ainakin lompakko saa jäädä rauhaan.
